Asukkaat etsivät seksiseuraa

Sillä tavoin asukkaat avaavat varkaalle sisimpänsä, ja tämä suhtautuu siihen tarpeidensa, luonteenlaa­tunsa, tietämyksensä ja kokemuksensa mukaisesti. Mikään ei järkytä minua niin paljon kuin kuulla var­kaiden riehuneen sellaisessa talossa tai huoneistossa, missä he ovat käyneet, jopa vain aiheuttaneen tuhoa ottamatta mitään mukaansa. Sellainen on kuohutta­vaa! Sitä saa lukeakseen mitä hirveimpiä tarinoita or­gioista, ulostuksista, sikailusta… Sellaista jo ulko­puolinenkin häpeää! Olkoonkin, että moinen käyttäy­tyminen saattaa saada alkunsa samanlaisesta kaipuus­ta ja hellyydestä, joka pakottaa minut hakemaan seksiseuraa ja koskettelemaan esineitä, joilla ovat ympäröineet itsensä nuo ihmiset, jotka tyydyttävät minun halujani ja mielentilojani. Ja myönnän itseäni häpeämättä, että olen joskus onanisoinut kaatoaltaaseen tai pesupöydälle, kun mieleni on vallannut kaipaus, hellyys ja ilo sen juovuttavan vallan vuoksi, jonka olen saanut noihin ihmisiin, jot­ka eivät ole kotonaan, mutta jotka ovat jättäneet sinne jotain oleellista itsestään niin että minä voin saada siitä otteen, tuntea sen lähelläni ja vallita sitä.

seksikäs nainen pyyhkeessäKun tunne, jota ei voi kutsua muuksi kuin minun ”rakkau­dekseni” heitä kohtaan, saa minut niin voimakkaasti valtaansa, että sitä ei voi vastustaa, kun se tekee mi­nut niin hajamieliseksi, että se varmaan näkyisi kas­voiltani, jos kohtaisin jonkun käytävässä tai portai­kossa. Siihen ei ehkä tarvita kuin hyvin valitut värit makuuhuoneessa, vuoteen vieressä olevalle pitkänukkaiselle valkoiselle matolle viskattu sukkapari tai pehmeäpintainen kylpypyyhe, mikä saa minut kaipaamaan seksiseuraa. Muutamia irtohiuksia hiusharjassa. Rypistetty nenäliina sohvatyynyjen vä­lissä — ja minun ”rakkauteni” syttyy. Varkaan on kat­seltava ja kosketeltava kaikkea, hän on kosketusherk­kä ja visuaalinen. Kun jokin vangitsee hänen kat­seensa, ei hän voi vastustaa haluaan, vaan hänen on otettava, pidettävä ja omistettava se. Sillä varkaalle esineet ovat elämän keskipiste. Jos hän omistaa ne, hän on valloittanut maailman, ihmiset ja rakkauden. Sillä esineet ilmaisevat salaisuuksiaan paljon suorem­paan ja todemmin kuin ihmiset omiaan. Ja esineiden salaisuudet kertovat ihmisistä.

Huoneistokin kertoo siinä asuvista ihmisistä. Tiedän heti paikalla, millaiseksi minun suhteeni heihin muodostuu: myötätuntoiseksi vaiko ylimieliseksi, alentuvaksi vaiko pelokkaaksi tai jopa alistuvaksi. Hyvä ja kallis maku herättää kunnioitusta, kun taas massoittain tuotetut halvat ratkaisut, joitä useimmat käyntipaikkani edustavat, puhuvat omaa kieltään huoneistojen sisustajista. Mutta juuri sellaisten ih­misten luota löytyy aina, niin merkillistä kuin se on­kin, eniten rahaa. Luulisi sellaisten ihmisten, joilla on rahaa ympärilleen kylvettäväksi, käyttävän sitä hankkiakseen ympärilleen kauniita ja aitoja esineitä. Mutta ei. Sellaisten ihmisten luona ratkaisut sanele­vat halpamyyntiluettelot ja valinnan määräävät muo­din oikut. Keittiössä ja kylpyhuoneessa on laattoja jäl­jittelevät räikeät muovitapetit, on pieniä matontapaisia, joiden kuviointi on modernia ja materiaali keinokuitua, on hyllystöjä ja kaapistoja, joiden lukot ja he­lat ovat puristettua messinkiä ja jotka ovat täynnä ke­ramiikkaa ja matkamuistoja etelään tehdyiltä seuramatkoilta (tikareita, nukkeja ja erimuotoisia ja -värisiä pulloja, joissa joskus on ollut halpaa punaviiniä). Juu­ri koskaan hyllyiltä ei ole kirjoja lukuun ottamatta hakuteoksia ja yhtenäisiin asuihin sidottuja sarjoja (jotka on vastahakoisesti ostettu edulliseen hintaan suuren kustantajan kirjaedustajalta). Kunniapaikalla saattaa olla lamppu, joka vilkuttaa monenväristä va­loa. Aivan kuin ilotalon valot seksiseuraa hakeville. Sen vierellä kehystettyjä valokuvia; ihmisiä tässä ympäristössä sellaisina kuin he itse haluavat itsensä nähdä: kauniina, menestyvinä ja tyytyväisinä. Varas joutuu moisesta merkilliseen mielentilaan! Huoneis­ton sisustuksen paljastaman kiireen, epävarmuuden, heikkojen taloudellisten mahdollisuuksien ja huonon maun suhde noiden kehystettyjen kasvojen ilmaise­maan ylpeyteen ja kaipaukseen pehmittää varkaan sydämen. ”Sellaisia he ovat!” hän ajattelee. ”Sellaisik­si he itsensä paljastavat!” ”Minä tiedän teistä niin paljon!” varas sanoo kuville, jotka esittävät miehiä, naisia, nuoria ja lapsia parhaisiinsa pukeutuneina, vasta parturissa tai kampaajalla käyneinä ja iloisina, niin iloisina (vaikka varas tietääkin, kuinka vähän heillä itse asiassa on ilon aihetta). Nuo ihmiset näyt­tävät itsetyytyväisiltä ja toiveikkailta köyhyytensä keskellä (tuo köyhyys saattaa olla kallistakin, mutta köyhyyttä se yhtä kaikki on). Ketäpä moinen vasta­kohtaisuus ei saisi liikuttuneeksi? Ketäpä eivät liikut­taisi ihmiset, jotka paljastavat itsensä niin varaukset­tomasti?

Caribian risteily ja Seiska tarjous

Enpä tiedä, Tommy sanoi. — Sitkeä se on kuin vanha seiska tarjous. Ei se niin hevillä luovuta.

— Kukas tässä on väittänyt että se helposti kävisi? Panacero kysyi. — Me muistutetaan kapteenia aina tilaisuuden tullen siitä. Aina kun joku puhuu kapteenin kanssa hän mainitsee ryypyn, viinan, ginin tai korttipelin nimeltä Seiska. Haetaan ruumasta laatikollinen tyhjiä tarjous pulloja ja pannaan niihin vettä, ja sitten sirotellaan niitä ym­päriinsä. Kyllä se siihen sekoaa.

— Pakko, Barbeza sanoi. — Voitteko kuvitella miltä meistä huomenna tuntuu?

karibian risteilyHytissä numero kaksi, joka aikaisemmin tunnettiin nimellä ’’Tyynen meren sviitti”, Diana Curtis yritti virvoittaa rouva Hartford-Jonesia siitä masennuksesta joka pani tämän tuijotta­maan seinään koko pitkän päivän. Ei Diana Curtis sen parem­min kuin Susan Blainkaan hänen vieressään tosissaan uskonut että rouva Hartford-Jones halusi kuolla, sillä hän oli kamppail­lut kahden miehen voimin päästäkseen hylynkappaleelle ja säilyäkseen hengissä edes 7 päivää.

— Rouva Hartford-Jones, Diana sanoi. —Jospa vain puki­sitte nämä vaatteet yllenne ja menisitte kannelle. Olonne para­nisi huomattavasti.

— Todellako? nainen sanoi tukahtuneesti. — Varmastikin oman Henryni haudan tuijottaminen piristää minua kovasti.

Susan Blain pyöritti silmiään, katsoi kattoon ja huokasi. Hän oli pieni pisamakasvoinen kahdeksantoistavuotias tyttö joka oli vasta äskettäin lähtenyt Englannista viettämään lomaa veljensä luo Venezuelaan. Karibianmeren risteily oli tullut ohjelmaan viime hetkellä kun veli sai tietää että hänen oli pakko lähteä käymään vuoriston kumiviljelmillä. Ja kun Diana oli jo­ka tapauksessa lähdössä risteilylle kaikki ratkesi mukavasti. Hä­nellä oli pitkä vaalea tukka ja tyrmäävänsiniset silmät jotka tapasivat jähmettää miehet niille sijoilleen.

— Haluaisitteko että jätämme teidät yksin? hän kysyi van­hemmalta naiselta herttaisesti.

— Tehkää mitä tahdotte, tämä vastasi raskaasti, ikään kuin hänelle olisi juuri ehdotettu armomurhaa. — Ei sillä ole väliä.

— Meillä kaikilla oli onnea kun jäimme henkiin, Diana sa­noi yrittäen uutta lähestymistapaa.

Rouva Hartford-Jones ponnahti äkkiä istumaan rutistaen la­kanaa leukaansa vasten. — Vai onnea? Onnea tosiaan! Onko teillä aavistustakaan siitä miten toivottomaksi minun elämäni on muuttunut? Minä kulutin vuosikaudet autaakseni Henryä menestymään. Bostonissa, San Franciscossa, Montrealissa, Meksikossa ja viimein Venezuelassa. Lopultakin kaikki alkoi sujua. Ensi vuonna olisimme voineet ostaa talon, golfvälineitä kuten rauta seiskan tarjouksesta ja ehkäpä huvi­lankin meren rannalta. Ja nyt… Hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuun ja hän tunki lakanannurkan suuhunsa.

Herra perämies

Ajatus ei ollut uusi Culpepperille. Vuosien mittaan hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä että Slade piileskeli jotakin, joko ta­pahtumien muistoja tai ihmisiä. Mutta nyt hän aprikoi oliko niillä tapahtumilla jotain yhteistä aamun karmaisevien näky­jen kanssa. Se selittäisi kapteenin järjettömän pakkomielteen metsästää metsästäjää joka vuorenvarmasti tuhoaisi heidät heti, kun he joutuisivat vastatusten.

Ajatusketju katkesi konehuoneen puheputken vihellykseen. Hän meni sisäpuolelle ja nykäisi tulpan irti.

– Sattuuko olemaan niitä viskinpihistäjä-Culpeppereita, vai olisikohan Bostonin raamatunnussija-Culpeppereita?

Culpepper irvisti. McVay oli taas juovuksissa. — Yliperä­mies täällä, McVay. Mitä te tahdotte?

– No, nähkääs, herra yliperämies, minäpäs kerron mitä mi­nä tahdon… jos ei lasketa mukaan sitä että tahdon että poukkaat laidan yli ja pidät ilkeän naamasi kaukana minun lääks… lääkesav… lääkevarastostani. Voit kertoa sille keittiön pikkumiehelle, jota me naureskellen nimittelemme sshokiksi… an­teeksi, piti sanomani kokiksi. Voit kertoa sille läskille paskalle että jos minä en saa kulhollista sitä litkua jota se sanoo muhen­nokseksi viiden minuutin sisään niin minä tulen sinne ylös ja tungen koko roskan sen housuihin. Tulikossh shelväksi, herra perämiesh?