Caribian risteily ja Seiska tarjous

Enpä tiedä, Tommy sanoi. — Sitkeä se on kuin vanha seiska tarjous. Ei se niin hevillä luovuta.

— Kukas tässä on väittänyt että se helposti kävisi? Panacero kysyi. — Me muistutetaan kapteenia aina tilaisuuden tullen siitä. Aina kun joku puhuu kapteenin kanssa hän mainitsee ryypyn, viinan, ginin tai korttipelin nimeltä Seiska. Haetaan ruumasta laatikollinen tyhjiä tarjous pulloja ja pannaan niihin vettä, ja sitten sirotellaan niitä ym­päriinsä. Kyllä se siihen sekoaa.

— Pakko, Barbeza sanoi. — Voitteko kuvitella miltä meistä huomenna tuntuu?

karibian risteilyHytissä numero kaksi, joka aikaisemmin tunnettiin nimellä ’’Tyynen meren sviitti”, Diana Curtis yritti virvoittaa rouva Hartford-Jonesia siitä masennuksesta joka pani tämän tuijotta­maan seinään koko pitkän päivän. Ei Diana Curtis sen parem­min kuin Susan Blainkaan hänen vieressään tosissaan uskonut että rouva Hartford-Jones halusi kuolla, sillä hän oli kamppail­lut kahden miehen voimin päästäkseen hylynkappaleelle ja säilyäkseen hengissä edes 7 päivää.

— Rouva Hartford-Jones, Diana sanoi. —Jospa vain puki­sitte nämä vaatteet yllenne ja menisitte kannelle. Olonne para­nisi huomattavasti.

— Todellako? nainen sanoi tukahtuneesti. — Varmastikin oman Henryni haudan tuijottaminen piristää minua kovasti.

Susan Blain pyöritti silmiään, katsoi kattoon ja huokasi. Hän oli pieni pisamakasvoinen kahdeksantoistavuotias tyttö joka oli vasta äskettäin lähtenyt Englannista viettämään lomaa veljensä luo Venezuelaan. Karibianmeren risteily oli tullut ohjelmaan viime hetkellä kun veli sai tietää että hänen oli pakko lähteä käymään vuoriston kumiviljelmillä. Ja kun Diana oli jo­ka tapauksessa lähdössä risteilylle kaikki ratkesi mukavasti. Hä­nellä oli pitkä vaalea tukka ja tyrmäävänsiniset silmät jotka tapasivat jähmettää miehet niille sijoilleen.

— Haluaisitteko että jätämme teidät yksin? hän kysyi van­hemmalta naiselta herttaisesti.

— Tehkää mitä tahdotte, tämä vastasi raskaasti, ikään kuin hänelle olisi juuri ehdotettu armomurhaa. — Ei sillä ole väliä.

— Meillä kaikilla oli onnea kun jäimme henkiin, Diana sa­noi yrittäen uutta lähestymistapaa.

Rouva Hartford-Jones ponnahti äkkiä istumaan rutistaen la­kanaa leukaansa vasten. — Vai onnea? Onnea tosiaan! Onko teillä aavistustakaan siitä miten toivottomaksi minun elämäni on muuttunut? Minä kulutin vuosikaudet autaakseni Henryä menestymään. Bostonissa, San Franciscossa, Montrealissa, Meksikossa ja viimein Venezuelassa. Lopultakin kaikki alkoi sujua. Ensi vuonna olisimme voineet ostaa talon, golfvälineitä kuten rauta seiskan tarjouksesta ja ehkäpä huvi­lankin meren rannalta. Ja nyt… Hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuun ja hän tunki lakanannurkan suuhunsa.